Meri pauhasi hiljaa taustalla, kun Saara astui ulos hotellin parvekkeelle. Hän hengitti syvään ja antoi suolaisen ilman täyttää keuhkonsa. Oli myöhäinen ilta, ja taivas oli syvän sininen, täynnä tähtiä, jotka loistivat kirkkaasti. Rantahotelli oli täynnä lomailijoita, mutta nyt kaikki oli hiljaista. Vain meren vaimea kuohunta ja etäinen musiikki kantautuivat hänen korviinsa.


Saara nojasi kaiteeseen ja antoi katseensa vaeltaa kohti horisonttia. Hän oli paennut tänne yksin, jättäen taakseen hektisen elämän ja työkiireet. Tämä matka oli ollut hänen oma päätöksensä, tarve päästä hetkeksi pois ja löytää itsensä uudelleen. Mutta hän ei ollut aavistanut, mitä kaikkea tämä matka toisi mukanaan. Jokin tässä paikassa sai hänen ajatuksensa harhailemaan, ja hänen kehonsa tuntui heränneen eloon aivan uudella tavalla.


Samassa Saara kuuli kevyet askeleet takanaan. Hän kääntyi ja näki Joonan astuvan parvekkeelle hänen viereensä. Joona oli ollut osa hänen lomaseurueensa viikon ajan, mutta vasta viime päivinä heidän välilleen oli alkanut kasvaa jotain muuta. Aluksi heidän välisensä keskustelut olivat olleet kevyitä ja rentoja, mutta pikkuhiljaa niihin oli alkanut sekoittua sanaton jännite, joka sykki heidän molempien ympärillä. Nyt, tässä hiljaisessa ja yksityisessä hetkessä, Saara tunsi tuon jännitteen voimakkaampana kuin koskaan.


"Kaunista täällä, eikö?" Joona sanoi matalalla äänellä ja nojautui parvekkeen kaidetta vasten.


"On", Saara vastasi hiljaa, katseensa yhä meren suunnassa.


Hiljaisuus laskeutui heidän välilleen, mutta se ei ollut vaivaannuttavaa. Päinvastoin, hiljaisuus oli täynnä sanoja, joita ei tarvinnut ääneen lausua. Saara tunsi Joonan läheisyyden, hänen vartalonsa lämpimän hehkun, ja jokin hänessä heräsi, jotain primitiivistä ja hallitsematonta.


Heidän välissään oleva tila tuntui kaventuvan hetkestä toiseen. Joona käänsi katseensa Saaraan, ja Saara vastasi siihen epäröimättä. Miehen silmissä oli jotakin syvää ja tutkivaa, jotain, mikä sai hänen kehonsa värähtämään. Saara oli yrittänyt kieltää tämän tunteen itseltään koko viikon, mutta nyt hän ei enää jaksanut. Hän ei halunnut kieltää sitä.


Joona astui lähemmäksi, aivan hiljaa, ja Saara tunsi, kuinka hänen hengityksensä kiihtyi. Jokin heidän välillään oli käsin kosketeltavaa – se oli kuin magneetti, joka veti heitä toistensa luo väistämättömällä voimalla. Saara tunsi jokaisen askeleen, jokaisen pienimmänkin liikkeen, kunnes heidän välillään ei ollut enää mitään.


Heidän katseensa kohtasivat uudelleen, ja tällä kertaa siinä ei ollut epävarmuutta. Joona nosti kätensä ja silitti kevyesti Saaran kasvoja, hänen sormenpäänsä kulkivat varovasti pitkin ihoa, kuin varoen rikkomasta hetkeä. Saara sulki silmänsä ja antoi tunteen viedä mukanaan. Joona oli niin lähellä, että hänen hengityksensä tuntui Saaran iholla, ja hänen kosketuksensa herätti jokaisen aistin eloon.


"Saara..." Joona kuiskasi, ja hänen äänensä oli syvä ja täynnä halua.


Saara ei vastannut. Hän avasi silmänsä ja katsoi miestä, jonka olemuksessa oli nyt jotain täysin vastustamatonta. Heidän välillään ei ollut enää esteitä, ei mielen rajoituksia, vain syvä ja palava halu, joka oli kasvanut hiljalleen. Saara tunsi sen jokaisessa solussaan – kaipuun, joka oli kätkettynä hänen sisällään niin kauan.


Joona veti hänet lähemmäksi, ja heidän huulensa kohtasivat. Suudelma oli aluksi pehmeä ja varovainen, mutta se syveni nopeasti intohimoiseksi, täynnä kauan padottua halua. Saaran koko keho reagoi Joonan läheisyyteen, ja hän tunsi, kuinka kaikki hänen sisällään huusi enemmän. Jokainen kosketus, jokainen hengenveto vain lisäsi heidän välistään jännitettä.


Joonan kädet liukuivat Saaran vyötärölle, ja hänen otteensa oli varma mutta hellä. Saara tunsi, kuinka hänen omat kätensä vaelsivat Joonan selkää pitkin, tunnustellen jokaista lihasta, jokaista liikkeen kaarta. Heidän kehonsa sulautuivat toisiinsa, ja suudelmat muuttuivat yhä kiihkeämmiksi.


Meri pauhasi taustalla, mutta nyt se tuntui kaukaiselta. Oli vain tämä hetki, tämä tunne, joka virtasi heidän välillään kuin valtameri, joka nieli heidät mukaansa. Saara antoi itsensä upota siihen, täysin ja ehdoitta. Hän ei halunnut mitään muuta kuin tämän hetken Joonan kanssa, tämän tunteen, joka poltti heidän molempien sisällä.


Joona nosti Saaran varovasti syliinsä ja kantoi hänet takaisin hotellihuoneeseen. Heidän huulensa eivät irtautuneet toisistaan hetkeksikään, ja heidän välillään oleva intohimo kasvoi jokaisella sekunnilla. Kun he lopulta kaatuivat yhdessä sängylle, Saara tunsi, kuinka hänen kehonsa syttyi tuleen. Joona painautui häntä vasten, ja jokainen liike, jokainen kosketus vei heidät syvemmälle intohimon pyörteisiin.


Heidän kehonsa liikkuivat yhdessä, kuin aaltojen vietävänä, ja Saara tunsi, kuinka hänen halunsa kasvoi yhä voimakkaammaksi. Heidän suudelmat olivat nyt täynnä raivoa ja himoa, joka oli ollut liian kauan tukahdutettuna. Saaran hengitys oli raskasta, ja hänen mielensä sumeni, kun hän antoi itsensä täysin Joonalle. Jokainen hetki tuntui venyvän ikuisuudeksi, ja he olivat täysin toistensa armoilla.


Joona oli hellä mutta määrätietoinen, ja hänen kosketuksensa sai Saaran värisemään. Heidän kehonsa kietoutuivat toisiinsa, ja huone täyttyi heidän kiihkonsa ääniin. Saara oli täysin Joonan vallassa, mutta samalla hän tunsi, kuinka heidän välinen yhteys syveni. Tämä ei ollut vain fyysistä – se oli jotain paljon syvempää, jotain, mitä kumpikaan ei ollut osannut odottaa.


Kun hetki lopulta huipentui, Saara tunsi, kuinka valtava aalto pyyhkäisi hänen ylitseen. Se oli kuin valtameri, joka oli kasvanut heidän sisällään koko viikon ajan, ja nyt se vapautui voimalla, jota he eivät voineet enää hallita. He vajosivat yhdessä syvälle, antaen itsensä täysin tunteen vietäväksi.


Hiljaisuuden laskeutuessa heidän ylleen, Saara makasi Joonan vieressä, hengitys yhä raskaana. Hän tunsi, kuinka meren pauhu kantautui yhä kaukaa, mutta nyt se oli rauhoittavaa, kuin pehmeä hyräily. Joona kietoi kätensä hänen ympärilleen, ja hetken aikaa kaikki oli täydellistä.


Saara hymyili itsekseen, tuntien yhä sen kiihkon ja halun, joka virtasi hänen sisällään. Tämä hetki, tämä yö, oli ollut jotain, mitä hän ei koskaan unohtaisi. Heidän välillään oli ollut valtameri – valtameri, joka oli täynnä himoa ja kaipausta, ja nyt he olivat ylittäneet sen yhdessä.


Kun Saara sulki silmänsä, hän tunsi, kuinka Joonan käsi liukui pehmeästi hänen selkäänsä pitkin. Tämä yö oli ollut täynnä intohimoa ja tunteita, jotka olivat olleet kauan piilossa, mutta nyt ne olivat vapautuneet. He olivat löytäneet toisensa tämän valtameren keskeltä, ja se oli ollut kaiken arvoista.




Yön hiljaisuus täytti huoneen, ja Saara tiesi, että tämä hetki, tämä kokemus, oli jättänyt jäljen, jota hän ei koskaan unohtaisi.