Oli sateinen lokakuun ilta, kun Saara istui yksin kahvilassa, tuijottaen suurista ikkunoista ulos. Vesi valui pitkin lasia, ja harmaa taivas painoi kaupungin hiljaiseksi. Hän oli juuri lopettanut pitkän työpäivän, ja mielessään hän etsi hetkeä rauhaa. Kahvilan sisällä oli hiljaista, vain muutamia asiakkaita, jotka istuivat omissa oloissaan. Tunnelma oli melankolinen, mutta Saara piti siitä. Se sopi hänen mielenmaisemaansa juuri nyt.
Hän otti huikan kuumaa kahvia ja huokaisi syvään. Elämä ei ollut muuttunut paljoakaan viime aikoina. Hän oli edelleen yksin, edelleen samassa toimistossa, tekemässä samoja rutiineja. Päivät soljuivat ohitse, eikä mikään tuntunut jännittävältä. Silti, hän ei ollut vielä valmis luopumaan toivosta. Jossain syvällä hän kaipasi jotain enemmän – jotain, joka voisi rikkoa arjen harmauden ja tuoda mukanaan värejä, intohimoa, elämää.
Juuri silloin, kun hänen ajatuksensa ajelehtivat tulevaisuuden mahdollisuuksissa, ovi kahvilaan aukesi. Saara ei olisi yleensä kiinnittänyt huomiota uusiin tulijoihin, mutta tällä kertaa jokin sai hänet kääntämään katseensa. Mies astui sisään. Hän oli pitkä, harteikas, ja hänen kasvojensa jyrkät piirteet erottuivat selvästi kahvilan hämärässä valossa. Tummat, kosteaksi kastuneet hiukset valuivat hänen otsalleen, ja hänen silmänsä, tummat kuin yön syvyydet, katsoivat ympärilleen tarkasti.
Saara tunsi sydämensä lyövän nopeammin, vaikka hän ei tiennyt miksi. Tämä mies ei ollut tavallinen ohikulkija. Hänessä oli jotain mystistä, ehkä jopa vaarallista. Hän tunsi miehen katseen kiinnittyvän itseensä, ja hetken ajan heidän katseensa kohtasivat. Saara tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäänsä pitkin. Hän käänsi nopeasti katseensa pois, yrittäen keskittyä kahvikuppiinsa, mutta jokin miehessä oli vastustamatonta.
Mies asteli hitaasti tiskille, tilasi jotain, ja hetken kuluttua hänen katseensa oli jälleen Saarassa. Tuntui kuin huoneessa olisi ollut vain he kaksi. Kun mies viimein sai kahvinsa, hän kääntyi ja lähti suoraan Saaran pöytää kohti. Saara ei tiennyt, mitä tehdä – hänen sydämensä hakkasi, ja hänen käsiään alkoi jännittää. Tämä ei ollut tavallista, ei lainkaan.
"Onko tämä paikka vapaana?" mies kysyi, hänen äänensä matala ja täynnä itsevarmuutta.
Saara nyökkäsi, eikä saanut sanaa suustaan. Mies istuutui häntä vastapäätä, laski kahvikupin pöydälle ja nojautui taaksepäin tuolissaan. Hän tarkasteli Saaraa hetken ajan hiljaa, aivan kuin olisi yrittänyt lukea hänen ajatuksiaan.
"Oletko täällä usein?" mies kysyi lopulta.
"En kovin usein", Saara vastasi, hänen äänensä oli hiljainen ja varovainen. Hän ei tiennyt, mitä odottaa tältä mieheltä.
Mies nyökkäsi hitaasti. "Minä käyn täällä joskus, silloin kun kaipaan hetken rauhaa."
Tuntui oudolta, että hän istui täällä, kahvilla tuntemattoman miehen kanssa. Kaikki hänen sisällään huusi varoituksia – tämä ei ollut tavallista. Mutta samalla jokin hänessä, syvällä hänen sydämessään, halusi jäädä. Tämän miehen läsnäolo oli samaan aikaan pelottava ja jännittävä.
He jatkoivat keskustelua kevyesti, mutta koko ajan ilmassa leijui jotain painostavaa. Saaran ajatukset alkoivat kuitenkin hämärtyä, ja mitä enemmän he puhuivat, sitä enemmän hän huomasi nauttivansa miehen seurasta. Miehen nimi oli Mikael, ja hänen tavassaan puhua oli jotain, joka vangitsi Saaran huomion. Hän puhui älykkäästi, mutta samalla hänen sanoissaan oli vivahde salaperäisyyttä, kuin hän olisi varonut paljastamasta liikaa.
Kun ilta eteni, kahvila alkoi tyhjentyä. Mikael ehdotti, että he voisivat jatkaa juttelua muualla. Saara tiesi, että hänen olisi pitänyt kieltäytyä – hän ei ollut koskaan tehnyt mitään tällaista. Mutta nyt, kun Mikael seisoi hänen edessään, hänen katseensa polttavana, hän ei voinut vastustaa. Hän nyökkäsi ja nousi tuoliltaan.
He astuivat ulos viileään yöhön, ja Mikael käveli hänen vierellään. Kaupunki tuntui elävän omaa elämäänsä heidän ympärillään, mutta Saaran koko maailma tuntui keskittyvän Mikaelin ympärille. Kun he astuivat pimeille kaduille, Saara tunsi jännityksen kasvavan sisällään. Tämä ei ollut vain tavallinen ilta – hän oli astumassa johonkin uuteen, johonkin, jota hän ei ollut osannut odottaa.
Mikael vei hänet hiljaiselle sivukadulle, jossa kadut olivat autioita ja hiljaisia. Pimeys ympäröi heitä, ja ainoa ääni, jonka Saara kuuli, oli heidän askeleensa märällä asfaltilla. Mikael pysähtyi pienen, vaatimattoman rakennuksen eteen ja avasi oven. Ilman sanoja hän johdatti Saaran sisään, ja he astuivat hämärään, lämpimään huoneistoon.
Huoneessa vallitsi kodikas tunnelma, vaikka se oli selvästi miehen valtakunta. Saaran sydän hakkasi hänen rinnassaan, kun hän katseli ympärilleen. Mikael astui lähemmäs häntä, ja Saara tunsi hänen lämpönsä vieressään.
"Saara", Mikael kuiskasi, ja hänen äänensä sai Saaran ihon kananlihalle. "Olen halunnut tämän hetken siitä lähtien, kun astuin kahvilaan."
Saara ei vastannut. Hänen mielensä oli sekava, mutta hänen kehonsa reagoi toisin. Mikaelin läsnäolo oli niin voimakas, että hän tunsi jalkojensa pettävän. Mikael otti hänen kädestään kiinni ja johdatti hänet syvemmälle huoneistoon, jossa he olivat kahden. Hän veti Saaran lähelleen, ja heidän huulensa kohtasivat.
Ensimmäinen suudelma oli kuin räjähdys, kuin sähkövirta, joka syöksyi heidän lävitseen. Mikaelin kädet olivat voimakkaat ja hellät samaan aikaan, ja Saara tunsi itsensä täysin hänen vietäväkseen. Heidän suudelmansa syveni, ja Mikael työnsi hänet hitaasti sohvalle. Saara tunsi miehen painon hänen yllään, ja koko hänen kehonsa syttyi palamaan intohimosta, jota hän ei ollut koskaan ennen tuntenut.
Mikaelin kosketus oli pehmeä mutta määrätietoinen. Hän liikkui kuin olisi tuntenut Saaran kehon läpikotaisin, ja Saara antoi itsensä täysin hänen vietäväkseen. Jokainen kosketus sai hänet haluamaan enemmän, ja jokainen suudelma tuntui vievän hänet yhä syvemmälle nautinnon maailmaan.
Saara tunsi, kuinka Mikael alkoi riisua hänen vaatteitaan hitaasti, antaen aikaa jokaiselle hetkelle. Hän tunsi jokaisen kosketuksen kuin se olisi ollut sähköinen impulssi, joka kulki hänen kehoaan pitkin. Mikaelin kädet tutkivat hänen ihoaan, ja hän tunsi olonsa paljaaksi, mutta samalla täynnä kiihkoa. Mikään hänen aikaisemmista kokemuksistaan ei ollut ollut tällaista. Tämä oli jotain syvempää, voimakkaampaa, vaarallisempaa.
Kun he olivat molemmat paljaana toistensa edessä, Mikael katsoi häntä syvälle silmiin. Hän näki Mikaelin katseessa jotain muuta kuin pelkkää himoa – siellä oli myös jotain vaarallista, jotain, jota hän ei voinut täysin ymmärtää. Mutta juuri se teki tilanteesta entistä jännittävämmän. Hän halusi sukeltaa tähän maailmaan, vaikka se tarkoittaisi, että hän joutuisi kohtaamaan tuntemattomia vaaroja.
Mikael veti hänet lähelleen ja heidän kehonsa sulautuivat toisiinsa täydellisessä harmoniassa. Saara tunsi, kuinka jokainen hänen soluistaan heräsi eloon Mikaelin kosketuksen alla. Jokainen liike, jokainen henkäys toi heidät lähemmäksi toisiaan, ja heidän välillä oli käsin kosketeltavaa jännitettä, joka tuntui vain kasvavan hetki hetkeltä.
Mikaelin kädet kulkivat pitkin Saaran selkää, ja hänen huulensa seurasivat tiukasti ihoa pitkin, jättäen jälkeensä tulen polttamia muistoja. Saara hengitti raskaasti, ja hänen mielensä hämärtyi, kun hän antoi itsensä upota yhä syvemmälle tunteen ja intohimon pyörteeseen. Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut tällaista yhteyttä kenenkään kanssa. Tämä ei ollut vain fyysistä – tämä oli jotain enemmän, jotain, mikä oli ylitse sanojen ja järjen.
Kun Mikael painautui häntä vasten, Saara tunsi heidän yhteytensä syvällä sisällään. Jokainen liike oli täydellinen, jokainen kosketus tuntui kuin olisi ollut osa suurempaa, salaperäistä tanssia, jonka rytmiä he molemmat vaistomaisesti seurasivat. Hänen hengityksensä kiihtyi, ja heidän kehonsa liikkuivat yhdessä kuin yksi olento, hengittäen samaa ilmaa, jakamassa samaa intensiivistä halua.
Mikael oli kuin myrsky – voimakas, mutta silti hallitsematon. Saara tunsi, kuinka hänen mielensä alkoi hämärtyä entisestään, ja hän oli täysin Mikaelin vallassa. Hänen kehonsa reagoi automaattisesti jokaiselle kosketukselle, ja heidän liikkeensä synkronoituivat, kuin he olisivat tunteneet toisensa jo kauan.
Ilta kului, ja heidän välisensä intohimo tuntui vain syvenevän. Kaikki ympärillä menetti merkityksensä, ja ainoa, mikä oli jäljellä, oli he kaksi ja heidän välinen yhteys. Kun he viimein lepäsivät toisiaan vasten, Saara tunsi itsensä täysin tyydytetyksi, mutta samalla myös pelokkaaksi. Tämä mies, Mikael, ei ollut tavallinen ihminen. Hänessä oli jotain, mitä Saara ei ymmärtänyt, jotain, joka oli vaarallista mutta samalla vastustamatonta.
Hiljaisuus täytti huoneen, ja vain heidän rauhalliset hengityksensä täyttivät ilman. Mikael silitti hellästi Saaran hiuksia, ja hetken ajan he vain makasivat yhdessä, jakamassa tätä intiimiä hetkeä.
Saara käänsi päänsä ja katsoi Mikaelia suoraan silmiin. Hän näki niissä jotain syvää ja synkkää, mutta myös jotain inhimillistä. Hän ei voinut ymmärtää, miksi tämä mies vaikutti häneen niin voimakkaasti, mutta hän tiesi, että heidän välillä oli jotain, mikä oli kiellettyä – jotain, mikä ei ollut sallittua. Mutta juuri se teki tästä kaikesta niin jännittävää ja intensiivistä.
"Meidän ei olisi pitänyt tehdä tätä", Saara kuiskasi lopulta, vaikka hänen sydämensä kertoi toista. "Tämä ei ole oikein."
Mikael hymyili, ja hänen hymynsä oli sekä hellä että vaarallinen. "Ehkä ei. Mutta joskus väärä voi tuntua oikealta."
Saara tiesi, että Mikael oli oikeassa. Koko tämä ilta oli ollut kiellettyä, mutta se oli myös tuonut hänelle enemmän iloa ja intohimoa kuin hän oli koskaan ennen kokenut. Mutta samalla hän tiesi, että tämä oli vaarallista. Heidän välinen vetovoima oli liian voimakas, liian hallitsematon. Se saattoi rikkoa heidät molemmat, jos he eivät olleet varovaisia.
Mikael nousi hitaasti ylös ja ojensi kätensä Saaralle. "Tule. Käydään ulos."
Saara epäröi hetken, mutta sitten hän tarttui Mikaelin käteen ja antoi tämän vetää hänet ylös. He pukeutuivat hiljaisuudessa, ja hetken kuluttua he olivat taas ulkona sateisessa yössä. Kaupunki oli hiljainen, ja vain muutama auto ajoi ohitse märillä kaduilla.
He kävelivät hiljaa rinnakkain, eikä kumpikaan heistä sanonut mitään. Saara tunsi sydämensä edelleen lyövän kiivaasti, mutta samalla hänen mielessään velloi ristiriitaisia tunteita. Hän tiesi, että heidän välillään oli jotain, mitä hän ei voinut ymmärtää, mutta samalla hän ei voinut kieltää, kuinka voimakas heidän välinen yhteys oli ollut.
Kun he viimein saapuivat Saaran asunnon eteen, Mikael pysähtyi ja katsoi häntä syvälle silmiin. "Saara, me tiedämme molemmat, että tämä ei ollut vain yksi ilta."
Saara nyökkäsi hitaasti, vaikka hänen sisällään myrskysi. Hän tiesi, että Mikael oli oikeassa. Tämä ei ollut vain ohimenevä hetki – tämä oli jotain suurempaa, jotain, joka voisi muuttaa hänen elämänsä kokonaan. Mutta samalla hän tiesi, että se oli kiellettyä, ja että he molemmat saattoivat joutua maksamaan siitä kalliin hinnan.
Mikael kumartui lähemmäs ja painoi kevyen suudelman hänen otsalleen. "Nähdään pian", hän kuiskasi, ja kääntyi sitten kävelemään pois pimeään yöhön.
Saara jäi seisomaan kadulle, katsellen, kun Mikaelin hahmo katosi sateen keskelle. Hän tunsi sydämessään sekä iloa että pelkoa. Hän tiesi, että tämä oli vasta alkua – että heidän tarinansa oli vasta alussa. Mutta mitä tulevaisuus toisi tullessaan, siitä hän ei ollut varma. Yksi asia oli kuitenkin varmaa: tämä rakkaus, vaikka se oli kiellettyä, oli myös väistämätöntä. Ja Saara tiesi, että hän ei voisi koskaan enää palata entiseen elämäänsä.